tuplavuoro

Tänä aamuna heräsin aikaisin myrsyn ääniin.
Ehkä joskus 05.00 aikaan heräsin ensimmäisen kerran.
Tuuli niin kovaa, että pelkäsin ikkunoiden irtoavan!
En oikeasti muista että olenko koskaan ennen nähnyt tuollaista myrskyä.
Suomessa oli joku kesä sellaisia trombi myrskyjä, mutta niistä muistan vain että satoi ihan sikana.
Nyt ei satanut loppujen lopuksi niin paljoa, mutta tuuli pelottavan kovaa.

Meiltä katkesi takapihalta puu. Heh. Kuulostaa ehkä turhan dramaattiselta, se puu oli jo kuollut. Heikko ja pieni.

Aamulla ajattelin että "Jipii! Vain aamuvuoro, joten pääsen ajoissa kotiin pesemään pyykkiä, leipomaan leipää ja muuta sellaista..." Pöh, ei mitään.
Gwen soitti töihin ja pyysi että voisiko jutella kanssani puhelimitse.
Tietenkin hän pyysi että tekisin tänään hänen iltavuoronsa. Eli tuplavuoro.
No aluksi sanoin että ei onnistu, kun mulla on jo suunnitelmia tälle illalle, mutta sitten se alkoi itkemään. Hitto vie!
Se tyttö on yksi esimerkki siitä että kaikille tuo työ ei sovi.
Täytyy olla henkisesti vakaa jaksaakseen tuollaista.

Jäin sitten töihin, mutta onneksi järjestelin työvuoroni niin että sain huomisen vapaaksi. Jee!

Töissä oli muuten ihan rento päivä. Oikeastaan on hyvä että tein tuplavuoroni tänään, koska maanantai on varmaan rennoin päivä tehdä tuplavuoro.
Plussaa oli myös, että työskentelin lemppari työntekijöitteni kanssa!
Lemppareihini luokittelen sellaiset työntekijät, joiden seurassa tunnen voivani välillä rentoutua, ja olla ihan oma itseni. Jostain syystä ne hermoheikoimmat työkaverit ei kuulu noihin mun lemppareihin. Heh.
En vain koe oloani mukavaksi, jos tietää että toinen saattaa napsahtaa hetkenä minä hyvänsä.
Mun on vaikea tietää mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu. Sitten on vielä sellaisiakin jotka ottaa kaiken henkilökohtaisesti. Jos unohdan täyttää kaikki chilikastike purkit tiettyyn aikaan, se on henkilökohtainen loukkaus hänelle jne.
Vaikka työskentelin vain kivojen kanssa, silti yksi heistä oli ihan hermona. Mutta se on jo mulle niin tuttu, että pystyin käsittelemään sen tilanteen ja rauhoittamaan vähän sitä ihmistä. haha.

Tänään töissä tajusin (katsellessani joitakin tilanteita asiakkaiden kanssa, sekä ihan työkavereita seuratessa) että tosi moni ihminen kamppailee oman luonteensa kanssa. Tarkoitan että ei pysty kontrolloimaan tunteitaan, jotka on vahvoja ja negatiivisia. Sitten ne tunteet purkautuu ulos lapsellisena käytöksenä ja pätemisenä.
Jotkut ihmiset on myös täynnä vihaa ja kiukkua. Niin täynnä vihaa, ettei pysty olemaan edes kohtelias normaalissa tilanteessa tarjoilijalle, joka tekee kyllä parhaansa.
Tuo kaikki saa mut miettimään, että kuinka paljon mielipahaa nämä ihmiset jakaa ympärilleen.
Mutta näen myös kolikon kääntöpuolen.
Miten paljon kurjemmalta heistä itsestään tuntuu.
Tuo käytös vain heijastaa siihen mitä he kantavat sisällään. Niin paljon pahaa oloa ja turhautuneisuutta ja katkeruutta.
Mun mielestä tämä on surullista.
Nämä ihmiset eivät ole päässeet kasvamaan vaikeuksistaan, vaan sen sijaan ovat jääneet paikoilleen "lapsen tasolle", ja ovat ottaneet vastoinkäymiset  vain raskaiksi taakoiksi, joiden alla heistä tulee katkeria ja vainoharhaisia. Vastoinkäymiset voi ottaa myös vastaan niin että niistä oppii jotain, oppii itsestään ja muista ihmisistä. Sillä tavoin oppii myös ajattelemaan positiivisemmin.
Nyt joku voisi ehkä ajatella että "paraskin puhuja, Milka... Mitä sä tiedät vastoinkäymisistä?"
Vastaisin tuohon että "paljonkin."
Ymmärrän jos se on vaikea uskoa, koska en ikinä puhu mistään "isoista vastoinkäymisistäni", mutta sen teen siksi, että käyn ne läpi salassa Jumalan kanssa.

Itsekkin olen kamppaillut vaikean luoteeni kanssa (ja vahvojen negatiivisten tunteiden kanssa), mutta olen onneksi päässyt jo kasvamaan jonkinverran.
Tuo on prosessi, joka alkoi "uskoon tuloni jälkeen"
Tuon "tapahtuman" jälkeen yht äkkiä näin asiat aivan erilain. Kuin joku olisi avannut mun silmäni näkemään asiat aivan toisin, ja avartanut jotenkin mun mielen, niin että ymmärsin asiat laajemmin.
Silloin myös näin että mun tulee muuttua.
Mutta se ei tietenkään tapahdu yhdessä yössä. Se vaatii aikaa. Se on koulu, johon Jumala pistää jokaisen uskovaisen, joka siihen kouluun suostuu.
ps.32:8 "Minä opetan sinua, sanoo Herra, minä osoitan sinulle oikean tien. Minä neuvon sinua, katseeni seuraa askeltasi"
Mitä tuo koulu toisin sanoen on?
Erilaisia vastoinkäymisiä, ja niiden kautta kasvamista.
Miten kauan se kestää?
Väittäisin että loppuelämän, mutta jossain vaiheessa kai on jo kasvanut niin paljon, että siitä on jotain hyötyä Jumalalle ja ihmisille ympärillä jne.

En nyt  väitä, että VAIN uskovainen voi oppia vastoinkäymisistä.
Tuo on vain minun kokemukseni nyt.

Tällaisia mietiskelyitä tänä iltana.
Voisin katsoa jonkun leffan pitkästä aikaa...
Hyvää yötä!!!