Tekee mieli kirjoittaa.
Mä tykkään ajattelemisesta. Ja varsinkin ajatusteni ylös kirjoittamisesta. Parasta on aloittaa kirjoittaminen niin ettei tiedä yhtään mitä kirjoittaa, ja antaa vain ajatuksen virrata.
Oivalsin tänään jotain uutta. Katsos, en ole koskaan oikeastaan hävennyt Jumalaa, mutta olen hävennyt kristinuskoa uskontona. Onko kauheaa myöntää tällaista?
Mutta se johtuu vain siitä, että uskovaiset usein yleistetään tiukkiksiksi jotka ei osaa nauttia elämästä, hölmöiksi ja hörhöileviksi, tuomitseviksi, pedofiileiksi ja sen sellaisiksi.
On siihen syykin... Jotkut uskovat ovat tuollaisia. En oikeastaan käyttäisi sanaa uskova, vaan uskonnollinen.
Tästä syystä on myös ymmärrettävää, miksi ihmiset luulee Jumalan olevan samanlainen kuin hänen julkiset seuraajansa.
Olen tullut siihen johtopäätökseen, että mun kannattaisi vain unohtaa kristinusko uskontona, ja elää kuin moista uskontoa ei olisikaan. Sillä en tunne kuuluvani siihen uskonnollisten ihmisten joukkoon.
Tunnen kuitenkin Jumalan, eikä se johdu siitä että käyn kirkossa ja luokittaudun kristityksi. Se johtuu ihan vain siitä että mulla on henkilökohtainen suhde Jumalaan. Se on kaikki mitä tarvin kristinuskosta.
Raamattua lukemalla oppii, jos ei ota sen lukemista raskaana velvoitteena. Se on jälleen uskonnollista.
"En pääse taivaaseen ellen lue tarpeeksi raamattua"...tai "Jumala pettyy jos jätän lukematta,"... tai "oon huono kristitty ellen lue raamattua",
Ei, vaan asenteen tulisi olla se, että lukee aidosta mielenkiinnosta, ja mietiskelee niitä tarinoita syvemmin.
Raamattu on loppujen lopuksi aika vähäsanainen kirja- Siellä ei ole turhia koristeluita (huom, turhia koristeluita), muuten se olisi aivan liian suuri kirja. Joten niitä tarinoita saa itse mietiskellä ja pohdiskella.
Mun tulisi elää Jumalan kanssa, kuin kukaan ei tietäisi mitään kristinuskoa... Ja kenties kertoa uskostani heille. Eli siitä mitä mulla on elämässäni, ja pyytää heitä unohtamaan ennakkoluulonsta, joita heillä luultavasti on toisten uskovaisten (tai uskonnollisten) takia, tai ei-uskovaisten takia, tai esim median takia, joka mieluusti pilkkaa kristinuskoa sekä kristittyjä, leimaten heidät hörhöiksi.
Usko ja uskonto ovat kaksi eri asiaa. Musta tuntuu että moni ei tiedä sitä.
Usko on oma henk.koht suhde Jumalaan. Se on jotain yksityistä ja uniikkia, vähän kuin salaistakin, mutta kuitenkin niin suuri osa elämää, ettei se oikein voi pysyä vain salassa.
Uskonto on liuta sääntöjä ja velvotteita, joita pitää noudattaa omassa voimassaan. Se on pätemistä, mutta myös pelkäämistä. Sääntöjä noudatetaan siksi että "pääsisi taivaaseen" tai jotain, eikä siksi että tietää niiden olevan parhaaksi itselleen. Se on jotain, jossa ihminen yrittää tehdä itsestään "hyvän", jotta pääsisi taivaaseen. Mutta se ei ole mahdollista. Kukaan ei ole niin hyvä. Ehkä vain vauvat, jotka on viattomia.
Ja sitä varten Jumala teki ihmisten kanssa diilin, ja kärsi itse syntien rangaistuksen, että kaikilla on mahkut päästä taivaaseen. Kaikilla, jotka uskoo häneen. (Ja tuo on suuri lahja. Jumala itse kuoli ihmisten puolesta, rakkaudesta. Mutta ihmiset eivät halua edes uskoa hänen olemassa oloonsa. Ja sitten vielä pilkkaavat häntä. Pöh.)
Mietin että se mitä mulla on, on jotain niin upeaa, että on sääli ettei ihmiset halua sitä samaa omaan elämäänsä, ennakkoluulojensa tähden.
Se on kai myös jotain niin erilaista, kuin ne on missään tottunut tai törmännyt, että sekin saattaa pelästyttää ja nolottaa.
Esim jos joku tavis kävelee huvikseen vaikka rukouskokoukseen, jossa vaikka joku rukoilee ääneen tai kaikki laulaa yhdessä, se saattaa tuntua liian oudolta, koska siihen ei ole tottunut.
Se tunteellisuuskin saattaa vaivaannuttaa.
Ei oikein tiedä miten päin olisi, kun ei vielä ymmärrä että mistä ne tunteilee.
Varsinkin jos ei itse tunne mitään sellaista, mistä pitäisi tunteilla. Haha. Ymmärrettävää vähän säikähtää.
Jos tuon seikan kuitenkin unohtaa, ja jatkaa kokouksissa käymistä, saattaa huomata että ne on ei-uskovallekin mielenkiintoisia. Ja ehkä myöhemmin itsekin tajuaa sen syyn tunteiluun.
Jos en olisi uskossa, ja menisin huvikseni vaikka Lontoon Hillsong kirkon tilaisuuteen, mua yllättäisi se iloinen ilmapiiri. Sen tuntee nyt uskovanakin, kun kävelee ensin Lontoon kaduilla, ja sitten kävelee sisään kirkkoon. Se ilmapiirin muutos on valtava. Ja jos katselee siellä kirkossa ympärilleen, näkee vain paljon elinvoimaisia, onnellisia ja sisäisesti ehjiä ihmisiä. Sen näkee että heillä on rauha itsensä kanssa, ja muidenkin kanssa.
Jotenkin se saa heidät näyttämään kauniimmiltakin.
Hillsongin itse tilaisuuskin yllättäisi mut ei-uskovana. Miettisin että "Miksi nämä kaikki nuoret jaksaa tulla tänne?" ja ihmettelisin myös kaikkea sitä siihen tilaisuuteen panostamista.
Jos ottaa huomioon, että työskentelen paikassa, jossa pidetään joka ilta hauskaa. Se on kai maailman silmissä hauskanpidon paikka: baari.
Vaikka miten upea ilta meillä olisi Monkeyssä; kaikilla olisi hullun hauskaa, sitä ei voi verrata siihen onneen joka suorastaan säteilee Jumalan ihmisistä.
Kuinka tuon kaiken voi sitten saada itselleen? Siis henk.koht suhteen Jumalaan?
Parasta on vain alkaa juttelemaan Jumalalle (kuinka hölmöksi itsensä sitten tunteekaan).
Voi vaikkapa kysyä Jumalalta merkkiä olemassa olostaan.
Uskon että moni ihminen on rukoillut vähintään kerran elämässään. Mutta yleensä tietynlaisissa tilanteissa, esim kun lottoaa, rukoilee kovasti voittoa, ja kun ei voitakaan, sitten kiroaa Jumalaa ja uskottelee ettei hän ole olemassa, kun ei vastannut rukoukseen. Pitänee ottaa huomioon, että lottovoitto ei ole oikeasti kaikille parhaaksi.
Sitten vielä se fakta että rukousvastaukset ei ole se tärkein syy, miksi olen uskossa, vaan se suhde Jumalaan. Se on hienompaa kuin ne rukousvastaukset, oli ne sitten lottovoittoja tai jotain sellaista.
Mites nyt järjestelisin nämä ajatukseni ja ehkä lopettaisin tämän kirjoittamisen?
Raamatunkohta?
psalmi 1:1-3 "Hyvä on sen osa, joka ei vaella jumalattomien tavoin, ei astu syntisten teille,ei istu pilkkaajien parissa, vaan löytää ilonsa Herran laista(raamatusta), tutkii stiä päivin ja öin. Hän on kuin puu, vetten äärelle istutettu; se antaa hedelmän ajallaan, eivätkä sen lehdet lakastu, hän menestyy kaikissa toimissaan."
(tuokin raamatun kohta voi kuulostaa jonkun mielestä uskonnollista, mutta jos sitä hetken pohdiskelee, näkee siinä hienoja lupauksia. sen voisi kääntää myös näin päin: "hyvä on sen osa, joka löytää ilonsa raamatusta, sen tähden hän ei elä ei-uskovien tavoin, sillä se on luonnollinen reaktio joka seuraa raamatun lukemisesta...." Hihi.
ps. mulla ei ole muuten mitään uusia kuulumisia oikeen, siksi tällainen syvällinen mietintä normaalien kuulumisten sijaan.
Nyt on vapaapäivä, ja huomenna myös. Nina ja Jim menee lomailemaan Jerseyn saarelle viikoksi. Mun vakaa aikomukseni on tavata mahd. monia ystäviä sillä välillä, sekä urheilla. Niin ehkä harhautan itseäni Nina-Jim-ikävältä.
Öitä!
Tässä vielä jotain, mitä teidänkin kannattaisi harkita: http://www.youtube.com/watch?v=h7hSzQhFTwg
(mä vaan vitsailen! Vai vitsailenko?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti