Sähkökatkos

Tänään oli hullu päivä töissä (kuinka usein aloitankaan kirjoittamaan tällä lauseella?)
Olin aamuvuorossa, ja aamuvuorolainen on aina ainoa tarjoilija.
Yleensä aamulla saan aika paljon asiakkaita. Noin 30 pöytää on perus. Joskus 20, joskus jopa 40 koko päivän aikana. Se on jo aika kiireinen päivä se. Arvatkaa kuinka monta pöytää mulla oli tänään?
88. Jee!
Miten tuo toimi?
No yleensä tarjoilijalla on 6 pöytää omalla alueellaan. Mulla oli käytössäni 2 aluetta, eli 12 pöytää. Kaikki täynnä.
Miksi, oi miksi ihmiset haluaa syödä kiinalaista ruokaa lounaakseen sunnuntaina?

Eilen sitten taas oli Mannyn viimeinen työpäivä.
Se oli se työntekijä kenen kanssa en tullut niin hyvin toimeen. Se johtuu vain siitä ettei se ollut alussa mulle mukava. Kyllä se lopussa taas oli.
Sillä on kyllä ilkein huumorintaju ikinä. Hehe. Mä ihan tykkään siitä.
Se aina haukkuu kaikkia, mukaan lukien itseään.
Martina kiusasi sitä aina välillä sanoen että "kyllä mä tiedän että sä oikeesti tykkäät musta ja ajattelet mua kokoajan.." (Marti tietää että Manny on homo). Mannyn vastaus: "Joo niin mä ajattelenkin... Aina kun mä näen ison norsun... tai sinivalaan, sä tuut mun mieleen". (kauheaa! :D)
Mutta ei se puhu kauniimmin itsestäänkään.

Eilen me myös viimein ostettiin lentoliput Thaimaaseen!
En voi uskoa että me ostettiin ne!
Luultavasti mun on vaikea uskoa sitä todeksi edes silloin kun viimein istun lentokoneessa Thaimaan Koh Samui saarta kohti. Jee!
Se tapahtuu tammikuussa sitten.

Jotain tästä päivästä lisää: meille tuli sähkökatkos. Tai siis no joskus klo 21 maissa.
Laitettiin kynttilöitä. Saatiin selville että meidän naapuri taloistakin osasta meni sähköt.
Se oli noin 1,5 tuntia kestävä hiljainen hetki.
Kun kaikki sähkölaitteet menee pois päältä, tulee aika hiljaista. Sitten vaan kynttilänvalossa hengailua.
Ei se ollut ihan niin romanttista kuin annan ymmärtää. Elina meinasi saada hepulin kun ei voinut jatkaa töiden tekoa pimeässä (uusi projekti meneillään hänellä), ja Nina ja Jim vaan pelasi candy crushia kännyköillään. Mutta mulla oli mun hetkeni.
Sitten buum, valot meni takaisin päälle. Mutta laitettiin ne itse pois päältä kun tykättiin enemmän kynttilänvalosta.

Sähkökatkos oli ihanan virkistävä ja rauhallinen hetki, kun kaikki häiriötekijät riisuttiin pois. Oltiin suunniteltu kuka mitäkin mitä tehtäis loppu iltana. Joku olis kattonut leffaa, mä olisin mennyt tietokoneelle. Eipä ehditty.
Ihan niinkuin ennen vanhaan. Silloin joskus ei ollut tällaista teknologiaa. Ei telkkaria tai tietokonetta. Ei mitään, mikä mukavasti harhauttaisi mua, niin että voi hetkeksi irtautua omasta itsestään ja elämästään ja unohtaa. Ei tarvisi ajatella.
Mutta tiettekö mitä. Ellei tuollaisia hiljaisia hetkiä ole lainkaan , ei pysty opettelemaan tuntemaan itseään niin hyvin.
 Ei häiriötekijöitä. On vain läsnä.
Väitän että tuosta hiljaisuudesta ja "tylsyydestä" (kun mikään ei ole helposti sua viihdyttämässä), siitä on lähtöisin kaikki suuret ajattelijat ja taiteilijat.
Ihmisistä on tullut laiskoja. He kaipaavat helppoa tyydytystä pahaan oloonsa, sen sijaan että hoitaisivat ongelman kunnolla kuntoon ajan kanssa. Helppo tyydytys on se että sulkee silmänsä asialta tai hukuttaa murheet esim viihteeseen tai toiseen ihmiseen tai mihin ikinä.

Hiljaisuus on erityisen tärkeää opetellessa tuntemaan itseään.
Ja väitän että on aika tärkeää tuntea itsensä hyvin. Ei vain tuntea, vaan olla ystävä itsensä kanssa.
Hyvän ystävän kanssa vietetään aikaa, eikö? Niin myös oman itsensä kanssa pitäisi. Miksei? Elänhän kuitenkin itseni kanssa loppu elämäni. Parempi siis tulla itseni kanssa toimeen.
Olen tajunnut että itse en ole ollut ystävä itseni kanssa. Olen mielumminkin ollut ankara opettaja itselleni.
En ole hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Siitä on seurannut, etten ole pystynyt olemaan täysin oma itseni muiden ihmisten edessä, koska en itse ole hyväksynyt omaa itseäni, ja rakastanut itseäni.
Olen myös tavallaan pyrkinyt mielistelemään ihmisiä, koska en nähnyt itseäni oikeassa valossa. Niin olen ajatellut ettei kukaan muukaan voisi rakastaa sitä mitä oikeasti olen. Olen myös pyrkinyt täydellisyyteen kaikessa mitä teen, koska muuten tunsin etten riittäisi.
En tiedä että mitä mulle tapahtui. Se tapahtui juoksulenkillä se "valaistuminen" haha (jostain syystä, kun lähden juoksemaan, myös mun ajatukset lähtee juoksemaan...).
Tajusin että en mä ole ankara kellekään muulle kuin itselleni. En suuttuisi ystävälle kömpelyydestä tai sitä jos hän olisi vähän sosiaalisesti akward tai jotain. Itselleni sen sijaan suutun. On toki hyvä tiedostaa oman heikkoutensa, mutta ne pitää myös hyväksyä ja antaa anteeksi.
Jotain mussa on muuttunut.
Tiedostan etten voi olla täydellinen millään tavalla, ja luultavasti tulen aina kamppailemaan tiettyjen luonteenpiirteitteni kanssa, ja rakastan itseäni silti. Se tuntuu hyvältä.
Ja nyt kun rakastan itseäni, ja tiedostan sen miten arvokas olen, mun ei tarvi mielistellä ketään.

Päivän opetus:
enemmän näitä sähkökatkoksia kiitos.
Pitää opetella viettämään aikaa itsensä kanssa, opetella tuntemaan itsensä, opetella pitämään itsestään.
Opetella rakastamaan itseään.

Raamatussakin sanotaan : "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi".
Mutta entä jos en rakasta itseäni? Voinko silloin rakastaa muitakaan täydestä sydämestäni?
Entä jos en hyväksy itseäni tällaisenaan, voinko silloin hyväksyä muitakaan sellaisenaan?
Mielestäni käskyn "rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi"  voi kääntää myös näin päin "rakasta itseäsi niinkuin lähimmäistäsi".

Hehe. Tässä vielä kotiläksy lukijoille:
Varaa edes pieni hetki itsellesi lähi aikoina. Silloin ei saa katsoa telkkaria tai hukuttautua viihteeseen. Silloin tulee opetella tuntemaan itseään. Aivan kuin opettelesi tuntemaan ystävää. Mikä tekee sut surulliseksi/ vihaiseksi/ iloiseksi, ja miksi? Menneisyyttäkin saa kaivella, sekä tulevaisuutta.
Tuon ajattelu hetken voi tehdä vaikka kävelyllä tai vaikka kirjoittaen. Jos ei tee mieli kaivella ajatuksiaan, voi vain olla hiljaa itsensä kanssa.
Se on hauskaa!

Noniin, nyt nukkumaan meno aika. Ja sopivasti Herra Kissanen palasi juuri kotiin iltakävelyltään.
Moikka.