Tiettekö sen tunteen, kun päässä liikkuu liian monia juttuja samaan aikaan?
Eikä mitään kevyitä juttuja, vaan epäilyksiä ja päätöksen tekoja.
Mulla nyt ajatukset liittyy tulevaisuuteen (tietysti), uran valintaan ja muuhun.
Mä saan jatkuvasti neuvoja ystäviltä. "kuuntele sydäntäsi" jne, ja samalla kuitenkin "joo, kuuntele sydäntäs, mut jos se sanoo jotain mistä mä en tykkää, niin älä kuuntele sitä, vaan kuuntele silloin mua!" Heh.
Tajusin eilen, kun kävelin Liverpool streetillä töihin, ja katselin niitä kaikkia kiireisiä bisnesmiehiä ja naisia hienoissa puvuissaan, etten ainakaan ikinä tahdo päätyä heidän asemaansa.
He näyttivät niin onnettomilta, väsyneiltä, stressaantuneilta mutta myös ylpeiltä.
He ovat rahan sätkynukkeja. Työnsä orjia.
Ja miksi? Koska he tahtovat ylläpitää luksuselämäänsä, joka ei edes tee heitä onnelliseksi.
Onko siinä järkeä? Rahalla ei ole tunteita. Se ei rakasta sua takaisin, vaikka niin joku voisi luulla, koska rahalla voi ostaa hienoja juttuja. Mutta rakastaako ne jututkaan sua takaisin?
He palvovat rahaa.
Tajusin, että mä en tahdo rahan olevan motiivi uran valintaani.
Tahdon opiskella ja tehdä töitä intohimosta siihen juttuun.
Koska mä elän vain yhden elämän maan päällä. Ja se on mun elämäni ja mun päätökseni miten elän.
Ja mä päätän tehdä jotain mistä mä tykkään. Hieno logiikka eikö?
Mä en aio olla rahan orja. Mä en aio olla myöskään työni orja. Työ ei saa olla isoin juttu mun elämässäni, ellei se ole ihan hiton mahtava työ, josta nautin suuresti.
Mitä mä sitten tahtoisin tehdä elämässäni? Tuo on jo vaikea kysymys.
Mulla on pari juttua joihin oon törmännyt uudestaan ja uudestaan. Ne on juttuja jotka antaa mulle iloa ja tyydytystä.
1. Ihmisten auttaminen. Tavalla tai toisella, en ole vielä ihan varma että miten.
Eniten tahdon saada ihmiset ajattelemaan. Tuntuu että moni ihminen ei ajattele, tai jos ajattelee, he ajattelevat liian kapeasti, eivätkä näe kaikkia mahdollisuuksia. Olisi kiva saada ihmiset näkemään asioita toisin, ajattelemaan uudella tavalla, saada heidät kasvamaan. Sitten joidenkin mieli on myös sairastunut, ja olisi mahtavaa löytää ratkaisu, miten parantaa se.
Tuosta tulisi mieleen, että voisin opiskella psykologiaa. Ihmisen mieli on tosi kiinnostava. Ja ihmiset tykkää puhua mulle jutuistaan. Tai sitten voisin opiskella opettajaksi, kerran tahdon saada ihmiset oppimaan?
2. Taide:
musiikki, tanssi, teatteri, valokuvaus, kuvataide, kirjoittaminen, meikit, vaatteet, you name it.
Tykkään tuosta kaikesta niin paljon. Tanssiminen on aivan ihanaa. Musiikista ei ikinä tule mulle uraa, siitä olen aika varma, vaikka osaankin hyvin soittaa pianoa. Yksi joka antaa mulle paljon iloa, on maskeerata joku ja stailata myös ja laittaa hiukset, sitten etsiä hieno kuvauspaikka ja ottaa valokuvia, ja sitten vielä muokata niitä kuvia. Mutta siitäkö työ? Enpä tiedä.
Nyt lähiaikoina mua on alkanut myös kiinnostamaan toisenlaiset jutut, esim historia. On tosi kiinnostavaa lukea historian juttuja netistä, ja sitten ihan nykypäivän uutisia ja muuta. Mutta sekin voi olla vain harrastus.
Mitä mieltä te olette? Hehe.
Uran valinta on siis yksi joka pyörii mielessä ihan päivittäin.
Toinen juttu on mun Suomeen muutto.
Se tavallaan surettaa, mutta myös odotan sitä.
Oon siis iloinen siitä, että jätän tämän elämäntyylin taakseni parin kuukauden päästä. Ehdottomasti.
Jos jäisin tänne pidemmäksi aikaa ja tekisin vaan töitä, tulisin hulluksi. No, vähintään masentuneeksi.
Minähän tiesin jo ennen kuin muutin Lontooseen, etten jäisi pitemmäksi aikaa tänne.
Olen tiennyt sen myös koko sen ajan kun olen asunut täällä.
Aina olen ajatellut että "no, kyllä mä muutaman kuukauden päästä asun taas Suomessa, ja siellä voin taas hengittää"
Surullisinta mulle on jättää mun ihanat ystävät ja sisko tänne. (sekä kissa, ja tämä talo!)
Töiden jättäminen ei sureta yhtään.
Lontoo on nuorten ja opiskelijoiden bilettämiskaupunki, enkä mä ole hyvä bilettämään.
Mä rakastan mun tylsiä juttuja.
Epäilen että Nina ja Jim ajattelee, ettei mulla ole tarpeeksi hyviä syitä muuttaa Suomeen.
Mutta mä sanoisin, ettei mulla ole tarpeeksi hyviä syitä jäädä Lontooseen. (eikä sen pitäisi olla mitenkään loukkaus heille. He ovat mulle niin rakkaita, mutten voi elää täällä elämää, joka ei sovi mulle, vain heidän vuokseen)
Juttu on niin, että kun elin Suomessa, mulla oli aikaa olla luova. Ja vieläpä ystävieni kanssa! Miten mahtavaa.
Mun tarvii saada olla luova, se tekee mut onnelliseksi. Tarvin aikaa ihan itselleni, pianon kanssa, tai kynän ja paperin kanssa, tai maalaillen, tai jopa lauleskellen (jep), tai kehitellen koreografioita, tai ottaen valokuvia, tai muuta sellaista. Rakastan myös kirjojen lukemista, ja kaikkea "tylsää ja rauhallista".
Suomi on täydellinen tuohon. Mulla oli siellä aikaa.
Täällä olen aina töissä, ja jos en ole, mä nukun kun mua väsyttää. Jos mulla on vapaapäivä ja tahdon tavata kavereita, se ei ole niin helppoa, he ovat myös kiireisiä, ja ovat vapaalla ainoastaan viikonloppuisin, jolloin mä olen hyvin kiireinen töissä.
Kun muutin tänne, sanoin hyvästit luovuudelleni.
Elämä oli heti niin erilaista, että ajattelin jo tammikuussa, kun muutin tänne, etten tule asumaan täällä paria kuukautta pidempään.
Parin kuukauden päästä mulla oli kuitenkin työpaikka, ja olin just tutustunut uusiin ihmisiin, ja ajattelin että no, ehkä pysyn täällä kesään asti, ja sitten palaan.
Keväällä kuitenkin kaikki sanoi mulle että "Milka sun täytyy viettää kesä Lontoossa. Lontoo on parhaimmillaan kesällä", ja mä ajattelin että "Nooo, might as well..." en ollut koskaan käynyt Lontoossa kesällä.Ja olin just oppinut puhumaan englantiakin paljon paremmin.
Ajattelin koko kesän että muutan kesän jälkeen Suomeen, mutta sitten mun kaverit tuli täällä käymään.
Juttelin heidän kanssaan asiasta, ja päätin että jään Jouluun asti. Ja se olikin mun maksimi aika täällä, mitä olin Suomessa suunnitellut. Olin suunnitellut että vähintään 3 kuukautta, enintään vuosi.
Uskon kyllä että rakkaat kämppikseni tiesi koko ajan että tulen muuttamaan ennemmin tai myöhemmin, ne vaan toivoi että myöhemmin.
Enkä mä voinut ottaa asiaa usein puheeksi, koska jos vihjasin jotain että olisin pian muuttamassa ehkä, niin reaktio oli jotenkin niin.... vaikea.
Joten päätin kertoa heille Suomen matkani jälkeen. Ajattelin että se kävisi järkeen, ja että sitten ne voisi ymmärtää paremmin miksi tahdon muuttaa. Asiahan kävi selväksi, mutta musta tuntuu ettei ne ihan ymmärtäneet että olin suunnitellut muuttoa koko tämän ajan .
Varmasti he ajattelevat mun parastani. He vain näkevät oman versionsa tästä jutusta. Osaltaan se on mun syytäni, kun en koko ajan tehnyt heille selväksi että viimeistään Jouluna muutan. Vaikka olisin niin tehnyt, he eivät olisi tykänneet mun valinnastani yhtään.
Mun mielestä mun pitää ajatella sitä, että oonko mä onnellinen täällä vai en. Suoraan voin sanoa, etten ole.
Olen kyllä yrittänyt koko ajan. En ole avautunut onnettomuudestani heille, koska en tahdo tehdä heitä surulliseksi.
Kuulostaa typerältä, ja ehkä olenkin tässä vähän typerä, mutten pysty jakamaan ihmisille negatiivisia tunteita tai tapahtumia. (paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Blogiin on myös helpompi kirjoittaa juttuja, kun en saa suoraa reaktiota keltään takaisin. haha, kiitos.
Olen tottunut hoitamaan negatiiviset tunteeni itse ilman apua.
Olen myös tottunut mielummin olemaan se, joka kuuntelee muiden huolia, kuin itse kertoa huolistaan.
Se diili sopii ihan mulle, en valita, mutta silloin ihmiset eivät myöskään opi täysin tuntemaan mua, tai en päästä heitä lähelleni.
En vain tahdo murehduttaa ihmisiä sellaisella mitättömällä yksityiskohdalla, että jos mua vaikka masentaa.
Olen kyllä oppinut täällä paljon, esim pyrkimään positiiviseen ajatteluuun vaikeissa olosuhteissa.
Lontoo on ihana kaupunki, tavallaan. Mulla on ihan huippu kavereita täällä (joita näen harvoin), Kirkko on aivan m a h t a v a ( sinnekin menen harvoin). Mulla on ihana koti täällä, jossa musta jopa tuntuu että musta pidetään huolta. (Mutta kotonakin olen aika harvoin, tai jos olen, olen usein yksin, kun muut on töissä.)
Mille mulla sitten riittää aikaa täällä? No töilleni. Ihkua. Se olikin se ainoa asia josta en todellakaan pidä täällä.
Töiden vaihtaminen ei enää kiinnosta. Mun useat työkaverit, jotka on asunut Lontoossa vuosia (osa on jopa brittiläisiä), sanovat että tämä työ on paras työ mitä heillä on Lontoossa ollut. Ja he ovat olleet monessa paikassa. Epäilen siis, etten ole niin onnekas, että löytäisin mitään parempaa. Ja jos löytäisinkin, silloinkin tahtoisin muuttaa Helsinkiin.
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta jos olisin muuttanut jonkun muun katon alle Lontoossa, olisin lähtenyt aikoja sitten takaisin Suomeen.
Ja nyt varoitan teitä Suomalaisia jo etukäteen,( etten tee taas samaa virhettä,) että luultavasti en jää Suomeen ikuisesti.
Hartaimpien blogini lukijoiden pitäisi muistaa, että mä tulen levottomaksi ja masentuneeksi, jos pysyn yhdessä ja samassa paikassa liian kauan.
Näyttää siltä, että vuosi on se aika.
Kuka tietää, jos sinnittelisin yli vuoden tietyssä paikassa, voisin ehkä kotiutuakin ja jämähtää sinne loppu elämäkseni. Epäilen silti vahvasti. Rakastan muutoksia.
Miksi koin tarvetta jakaa tämän kaiken tänne?
Lähinnä, koska tahdoin nähdä edessäni tekstinä ajatukseni, ja organisoida ne, jotta ehkä löytäisin vastauksen, tai löytäisin uskon ja luottamuksen päätöksiini, tai tuleviin päätöksiini.
Tässä vähän linkkejä, jotka kevensi mun mieltäni:
