Hmmm...
En ole vahaan aikaan kirjoittanut mitaan. Vai olenko? En edes muista.
Eli jos musta ei ole kuulunut, olen yha elossa, vahan laiskistunut vain.
Tanaan oli aamuvuoro pitkasta aikaa. Naita on noin kerran kahdessa viikossa. Ajattelin etta se olisi mukavaa, ja olihan se tavallaan... (toissa oli mukavaa. Tykkaan olla vastuussa kaikesta yksin, ja tehda tyot just niin kuin mun mielesta on parasta). Mun piti toitten jalkeen tavata Agnea pitkasta aikaa. En ole edes jutellut hanen kanssaan kahteen kuukauteen. Jos ette muista kuka Agne on, han on se Liettualainen tytto Guess-liikkeesta. Oikein ihastuttava.
Niin, mutta juttu olikin niin, etta hanet soitettiin tyohaastatteluun tanaan, ja se oli just niihin aikoihin kuin meidan piti tavata. Too bad. For me.
Menin sitten vain kotiin.
En tiia... Jotenkin tuntuu, etta kaikki on jo niin tottunut siihen, etten ikina ole kotona, etta jos tulenkin kotiin yllattaen, kaikki on vaan silleen etta "ai, toi tuli kotiin..." Ei pelkastaan mun kamppikset, vaan mina myos.
En tiia osaanko selittaa tuota tunnetta.
Tuntuu etta ihmiset tykkaa musta kylla, kunhan olen tietyissa rajoissa. Esim tiettyyn aikaan kotona, mutta tiettyyn aikaan en. Kuulostaako hullulta?
Naah, voi olla etta olen vain mennyt astetta hullummaksi vainoharhaisuudessani.
Joka tapauksessa, kun tulin kotiin, mulla oli... Vainoharhainen... olo. Ja myos vahan arsyyntynyt kun en paassyt Agnea tapaamaan, joten menin kunnon juoksulenkille lahipuistoon.
Oli kylla aivan ihanaa taas jalleen, mutta puistossa havaitsin, etta siella oli tulipalo. Juoksin eraan ison lammen ohi, ja katoin etta kyllapas tuo puu tuossa savuaa... Sitten tajusin etta se on tulessa. No, mulla ei ollut puhelinta soittaa mitaan palokuntaa, ja olisinko edes tiennyt numeroa? mutta siina oli muitakin ihmisia jotka naki sen tulipalon.
Kun katsoin lammen toiselta puolelta, paloi jo 2 tai 3 puuta. Myohemmin, puiston ulkopuolella, eras lenkkeilija kysyi multa etta tiedanko mitaan siita tulipalosta, han sanoi nahneensa valtavia liekkeja puistossa.
No... Tuo olikin jannittavinta mita tanaan tapahtui, luulisin.
Olen vielakin ihan hammentynyt kun ajattelen tulevaa... En osaa vielakaan sanoa, etta missa olen muutaman kuukauden paasta. En halua myoskaan liikaa stressata sita. En edes ajatella, koska mita enemman ajattelen, sita hammentyneemmaksi tulen.
Tassa viela ILLAN AJATELMA:
Mika on kaunista? Mita on kauneus?
Tuntuu etta nykyaan kauneudella tarkoitetaan lahinna naisten ulkonakoa. Kauneusihanteita. Maailma tuntuu sanovan, etta kaunista on jos on treenattu vartalo, hyva iho, paksut ja tyylikkaat hiukset, taytyy osaa laittautua seka pitaa seurata muotia, ja sitten pitaa viela erottua joukosta! se on kauneutta. Onko?
Olen miettinyt kauneutta aika paljon. Se on jotain mita olen tavoitellut (pakkomielteisestikin), kauneus.
Eraan ystavani kanssa juttelin muutama paiva sitten ulkonaosta, ja han sanoi jotain mika jai mieleen (en edes tieda miksi jai mieleen, olen kuullut saman ennenkin. Ehka talla kertaa se viimein kolahti)
Kirjaa ei voi tuomita kansien perusteella.
Kirjasta ei pideta kansien perusteella.
Kirjaa ei kehuta kauniiksi, kansien perusteella.
Jos loydat mitaan sanomattoman nakoisen kirjan jostain, mutta syysta tai toisesta paatat lukea sita, ja huomaat etta kirja onkin aivan ihana, et valita tippaakaan sen kansista!
No, mita jos loytaisitkin kirjan, jolla on mita kauneimmat kannet, mutta kun alat lukemaan sita, se on jotain mista et pida....
Kuulostaa jopa arsyttavalta, mutta kauneus taitaa tosiaan olla ihmisen sisalla.
Mulla ei ole mitaan ulkonaista kauneutta vastaan! Ihmiset on kuin taideteoksia, kaikki taysin uniikkeja, kaikissa jotain kaunista. Mutta sama patee myos ihmisen sisimpaan.
Tassa viela sopiva raamatun kohta:
1.piet.3:4 Teidan kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydamen ihminen, lempea ja savyisa henki. Tama on Jumalan silmissa kallisarvoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti