ihminen

Mulla on hassu olo.

Tavallaan surullinen... Ja ehkä yksinäinen, mutta samalla kuitenkin... Ihan hyvä.
Ehkä se tuntuu siksi hyvältä, että se tunne on tuttu ja turvallinen. Olen tuntenut tämän täysin saman tunteen usein, aina tietyin väliajoin.
Se tuo mieleen muistoja siitä, miksi joskus olen tuntenut tämän tunteen. Niiden muistojen syvyyksiin voisi melkein upota ja sitten hitaasti palaa tämän tunteen tulessa, mutta samalla se kuitenkin tuntuu ihan hyvältä.

Nyt en tiedä syytä, miksi tunnen näin.
Mietin, että varmaan siihen on jokin syy, mutten pysty näkemään sitä, se on piilossa mun aivoissani, monimutkaisessa mielessäni. Mieli on kuin labyrintti. Sen tutkiminen on mahtavaa.

Usein oman mielensä tutkiminen on kuitenkin vaikeampaa kuin muiden mielen tutkiminen. Hassua, koska kuitenkin elän tässä mielessä.
Pari vuotta sitten käytin jopa aikaa mieleni tutkimiseen. Mietein paljon tapojani ajatella, käyttäytyä ja tuntea, ja yritin löytää syyt ja ratkaisut niihin.
Kai se on ihan hyvä joskus tutkiskella itseään vähän. Niin sitä voi oppia itsestään jotain uutta, tai ymmärtää jotain tärkeää.
 Se itsetutkiskelu on kuitenkin jotain, missä kääntyy vain sisäänpäin ja keskittyy vain itseensä.
Ehkä sitä ei kannata liian pitkällä ajanjaksolla tehdä.

Voinko nyt sanoa kaiken tuon itsetutkiskelun jälkeen, että tunnen itseni?
En tiedä.
Itseni tunteminen on jotain, mistä en koskaan voi saada täysin otetta. Luulen että se on siksi, että muutun jatkuvasti. Minä olen jotain paljon suurempaa, kuin pystyn edes ymmärtämään (en välttämättä siis fyysisesti)...Tämä mieli, joka on pistetty tähän ruumiiseen. Ja tuota mieltä ei pysty täysin kontrolloimaan tai vangitsemaan. Se on osittain  kesymätön, mutta se osa jonka siitä näytän muille, ja se osa minkä itse jo tunnen, nuo osat olen jo saanut melkein kontrolliin. Olen kesyttänyt ne. ( tai sitten myös muut ihmiset, sekä Jumala! Rohkenen väittää että Jumala on kesyttänyt mua eniten. Vähän hionut niitä teräviä särmiä pois, ja muokannut pehmeämmäksi)

Miten ihmeellinen ja kiinnostava onkaan ihminen? Totisesti luomakunnan kruunu.
Mielestäni suurenmoista, miten tämä mieli ja "sielu" on kiinni näissä lihaksissa, joita kutsutaan aivoiksi.
Ja jokaisen mieli ja persoona on erilainen. Jo vauvasta asti jokainen on uniikki.
Kiinnostavaa on myös huomata, miten viattomia ja puhtaita vauvat ovat. Nuo ihmisen alut.
Hauraita ja haavoittuvia ja puhtaita. Kun ihminen kasvaa ja aikuistuu, jossain vaiheessa maailma saastuttaa ihmisen mielen. Kuitenkin väitän että jokaisessa on jäljellä edes vähän tuota haurasta ja haavoittuvaa ihmisen alkua.

Tuosta tulikin mieleen, miten Jumala sanoo raamatussa, että "lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta".
Se ei mielestäni tarkoita, että vain hiton lapselliset pääsee taivaaseen. Mielestäni se tarkoittaa sitä, että ne, jotka luopuvat ylpeydestään ja nöyrtynyt uskomaan tuohon "hulluuteen" kuin lapset, ja ovat antaneet Jumalan puhdistaa maailman saastuttaneen mielensä taas puhtaaksi, yhtä puhtaaksi kuin vauvoilla (sellaiseksi, kuin Jumala sen alunperin loi)... Ne pääsee taivaaseen.
En siis väitä että mulla olisi mitään valtuuksia sanoa että kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei. Sitä en voisi tietää!
Sanon vain että Jumala tarkoitti taivaan jokaiselle, mutta ihmiset eivät halua sinne.
Ihmiset valitsee mielummin omat tiensä, jotka lopulta vain rikkoo heitä ja muita....
Mutta tuo onkin jo aivan toinen puheenaihe. Ehkä mun ei pitäisi aloittaa tuota aihetta tällä kertaa, tekstistä tulisi aivan liian pitkä.

Jos tässä nyt oli jokin pointti, niin se että ihmisen mieli on suurenmoinen! Aivan nerokas ja taitavasti suunniteltu.

Vieläkin on levoton ja hassu olo. Surullinen, mutta hyvä.
Luultavasti en tule saamaan unta.