16.2.14 klo 16.30 lentokoneessa.
En voi uskoa, että tämä päivä tuli niin nopeasti.
Tänään muutan Suomeen.
Tätä päivää ollaan odotettu sekä pelätty.
Vuosi Lontoossa meni hyvin nopeasti.
Se tuntui vain muutamalta kuukaudelta.
Mutta kuitenkin kun katson taaksepäin, monta asiaa on tapahtunut ja muuttunut.
Siksi tuntuu myös aivan siltä, kuin olisin asunut täällä jo vuosia.
Ainakin 3 vuotta. Ehkä juuri 3 vuotta olenkin täällä saanut lisää ikää.
Eli Lontoo -vuosi oli kuin 3 vuotta tiivistettynä yhteen vuoteen, joka meni hyvin nopeasti.
Eilen mulle järjestettiin läksiäiset.
Kaikki talon asukkaat osallistuivat, luonnollisesti, ja sitten vielä Lidiya.
Koko päivän olin ollut aika herkällä tuulella. Peittelen sen parhaani mukaan, mutta myönnän, että jouduin jatkuvasti pidättelemään itkua.
Tavaroita pakatessani, mutta myös aivan normaaleissa päivän askareissa. Tiskatessa ja jopa vessaa siivotessa (jep. Naurettavaa).
Kai mä vaan tiedostin jokaista askaretta tehdessäni että tämä on viimeinen kerta kun teen näin tässä talossa. Joka ei luultavasti edes ole totta: kun menen käymään Lontoossa, varmasti päädyn jotenkin siivoamaan taas vessaa, ihan vanhasta tottumuksesta. (Ja olen mä aika siivousfriikki. )
Juhlani alkoivat seitsemän jälkeen hyvin rauhallisissa merkeissä.
Muutamassa tunnissa meno oli kuitenkin jo äänekkäämpää, ja myöhemmin porukka innostui jopa tanssimaan (silly dancing: hölmöjä tanssi liikkeitä...), toisin sanoen, tosi hyvät kotibileet.
Sain lahjaksi ihania kortteja, sekä suklaata (lidiyalta) ja sudoku kirjan (Nina ja Jimmy tuntee mut...)
Minähän väsähdin ensimmäisten joukossa, voi olla siksi, koska päivä oli jotenkin henkisesti raskas mulle.
Aamulla heräsin tasan yhdeksältä pirteänä. Sotku oli suuri ja kahvi lopussa, joten kävin pikku kaupassa samalla kun saatoin lidiyaa juna asemalle.
Ostin kahvia ja sunday times lehden, kuten minä tahansa sunnuntai aamuna tekisin.
Sitten menin kotiin ja siivoilin, laitoin aamupalaa ja aloitin uuden sudokun, kuten minä tahansa aamuna tekisin.
Lopulta tuli lähdön hetki.
Itkua pidättelin kun sanoin hyvästit mr. Catsbylle ja ihanalle talollemme.
Nina ja Jim heitti mut leytonstonen asemalle.
Heille hyvästien sanominen on paljon vaikeampaa.
Eikä me paljoa sanottu. Vain että "hyvästi". Mutta sen sanoimme silmät kyynelissä.
Oli jotenkin aika raskasta lähteä, ja vaan jättää se elämä taakseen. Olenhan tehnyt sen ennenkin pariin otteeseen, mutta tämä kerta oli raskain kaikista. En oikein tiedä mistä se johtuu.
Varmaan se on yhdistelmä asioita,
1. Koska tämä vuosi oli kuin kolme vuotta, jonka aikana sattui ja tapahtui, ja kasvoin hurjasti ihmisen (en osaa painottaa tuota tarpeeksi. Kasvoin niin paljon että tuntuu että olisin jopa toinen ihminen, tavallaan.)
2. Koska sain ihania ystäviä!!!
3. Koska kotiuduin, siis oikeasti kotiuduin siihen taloon. (Ja tämä on harvinaista. Yleensä en tunne oloani helposti kotoisaksi. Mutta rakastuin siihen taloon ja niihin ihmisiin. He ovat mulle perhe.)
4. Miljoona syytä.
Eli Lontoon jättäminen, ja sen talo-perhe- yhdistelmä- symbioosin jättäminen särki mun sydämeni.
Hehheh. Tiedän kyllä että se mun talo-perhe-symbioosi pärjää ihan hyvin ilman mua siellä (jos siivoamista ei oteta huomioon) ja se helpottaa oloa vähän.
Mä vaan olen sellainen ihminen joka tuntee vahvasti ja joka vihaa hyvästejä, vaikka ne olisi suloisia.
Joten itkin koko matkan Stanstedin lentokentälle.
Tämäkin on merkki siitä että olen muuttunut. En enää välitä tuntemattomien mielipiteistä.
Saavuin Stanstediin ajoissa, mutta siellä oli sitten aivan omat draamat mun laukkujen kanssa (ne painoi vähän liikaa), ja uskokaa mua, tuo voi olla isokin ongelma, joka vie paljon aikaa. Joten ehdein lopulta hädin tuskin koneeseen.
Voisi se ehkä olla jonkun mielestä huvittavakin tarina, mutten jaksa nyt tällä kertaa kertoa sitä.
Anyways. Nyt istun lentokoneessa, ja kirjoitan tätä tarinaa pieneen muistivihkoseeni, jonka sain siskolta joululahjaksi.
Epäilen että elämän aloittaminen uudessa (uudessa ja uudessa) paikassa on jälleen vaikeaa. Aina se on. Se oli super vaikeaa lontoossakin.
Varsinkin rutiinien muuttaminen tulee olemaan vaikeaa.
Mutta se kuuluu elämään. Ja mä tarvin jostain syystä näitä muutoksia. En voi pysyä paikallani. En nyt kun olen nuori. Ja lopulta vanhempana olen varmaan niin kyllästynyt muutoksiin, että tahdon asua samassa maassa, kaupungissa ja talossa koko loppu elämäni, who knows.
Joka tapauksessa hyvästien sanominen lontoolle oli sen verran vaikeaa, etten voi olla miettimättä että oliko tänä virhe.
No, jos tulen katuma päälle, miksen muuttaisi takaisin?
Ps. Odotelkaa vaan sitä linkkiä mun uuteen blogiin, pistän sen tänne heti kun saan sen aloitettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti